Vähän
Marco Diamandouros tuijotti tyhjää lasiaan ilmeettömänä. Hän olisi pyytänyt baarimikkoa – joka sivumennen sanoen osasi asiansa; hänen drinkkinsä olivat virheettömiä – antamaan hänelle paukun, muttei tehnyt niin kahdesta syystä.
Ensimmäinen oli ilmeinen. Hän ei kyennyt muistamaan, monesko juoma oli kyseessä, joka johti väistämättä toiseen seikoista: hän ei tiennyt, pystyisikö ilmaisemaan halunsa sanallisesti.
Oli hyvin mahdollista, että hänen kielensä tuntuisi liian isolta hänen suuhunsa, ja että hän saisi ilmoille vain sellaista säälittävää, epätoivoista puhetta, niin kuin humalassa olevilla henkilöillä oli taipumusta.
Ja siihen hän ei ryhtyisi. Parempi viettää hetkinen päätään selvitellen kuin nolaten itseään. Sitä paitsi, jos tuuri kävisi, joku hänen tuttavistaan tulisi paikalle ja tilaisi hänelle hänen juomansa hänen puolestaan. Ja jos niin ei kävisi, entä sitten? Mitä sillä oli väliä?
Oliko millään? Kaikki tuntui merkitsevän niin… niin… vähän.
Sillä hän oli kyllästynyt, tämä Marco Diamandouros, kyllästynyt kaikkeen. Hän tunsi olonsa tyhjäksi; eikä mikään tuntunut täyttävän tätä tyhjyyttä. Sanottiin, että kuolema kuittaa univelat, mutta hän ei suostunut kuolemaan – ei, vaikka olisi ehkä halunnutkin. Ja jos mikään ei onnistunut tappamaan sinua, ei ehkä kannattanutkaan kuolla. Jos tuonpuoleinen ei ottaisi häntä vastaan, olisiko hänellä muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tämänpuoleisessa?
Hän siveli tyhjän lasinsa reunaa hajamielisesti yhdellä sormistaan ja toivoi salaa, että olisi kyennyt tilaamaan lisää juotavaa, tai että baarimikko olisi osannut lukea toiveen hänen ajatuksistaan.
Baari oli tasokas – jopa pröystäilevän tasokas, oli tumma noidi pannut aiemmin merkille – ja hän omalla tavallaan piti siitä. Tarpeeksi tasokas, että hänet osattiin jättää rauhaan, muttei tarpeeksi tasokas, jotta baarimestari olisi osannut lukea asiakkaan toiveita näiden kasvoilta.
Hän huokasi, mutta ei surumielisesti tai tylsistyneesti. Hänen huokauksensa oli kuin koiralla: vailla suurempaa tunnetta. Hänen kätensä nousi baaritiskin lakatulta puupinnalta sipaisemaan tummia suortuvia pois hänen kasvoiltaan.
Joskus hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi olla hän. Että hän voisi olla todella joku muu. Elämä oli tuskaa, eikä hän arvellut itsekään ansaitsevansa kaikkea sitä kipua. Alle kahteenkymmeneen vuoteen ei olisi luullut mahtuvan niinkään paljon, mutta joskus, ihan vain joskus, Marcosta tuntui, että hän oli vähintään 40.
Tai ehkä paljon, paljon enemmän.
Hän huokaisi uudemman kerran, ja antoi ryhtinsä laskea huonommaksi, otsansa koskettaa kylmää, punertavanruskeaa tiskinpäällistä. Mitä hänen olisi tehtävä, jotta hän tuntisi enemmän? Tuntisi olevansa enemmän? Ettei hän olisi näin… vähän?
Ehkäpä mitään ei ollut tehtävissä.
Hän olisi mulkaissut lasiaan halveksivasti, jos olisi jaksanut kohottaa päänsä. Näitä hetkiä…
Joskus jopa hänen kaltaisensa kaipasi läheisyyttä, aitoa läheisyyttä; tietenkin, hän tiesi, että olisi voinut valita kenet baarin naisista tahansa, hetkeksi, ja uskotella, että heillä oli tunteita toisiaan kohtaan. Aitoja tunnetta. Enemmän kuin vain kaksi vartaloa lähellä toisiaan, totisesti. Mutta nyt… nyt se tuntui niin pirun merkityksettömältä. Hän olisi vaihtanut kaiken seksin yhteen ainoaan, merkitsevään halaukseen. Yhteen ainoaan hetkeen, jolloin joku voisi tosissaan välittää hänestä!
Hän kohotti päätään ja katsoi puolittain läpinäkyvää heijastustaan lasin pinnalta. Luoja – miten hän päästikään itsensä tähän kuntoon? Miten oli mahdollista, että hän surkutteli näin itseään? Hän oli vahva, hän oli Soturi, helvetti vieköön! Yllättävän päättäväisyydenpuuskan saattelemana hän pyyhkäisi lasinsa lattialle – tyydyttävää rikkoutumisen ääntä, jonka jälkeen kaikkialla oli hiljaista. Tumma noidi tajusi, että häntä tuijotettiin, muttei antanut sen häiritä nyt itseään.
Se merkitsi niin vähän.
Marco nojasi käsiään kämmeniinsä ja kyynärpäitään pöytään. Hän tiesi, että hänen pitäisi lähteä, nyt kun hän oli vielä hyvällä tuulella, eikä ollut rikkonut kuin vasta yhden lasin. Mutta hän ei saanut itseään nousemaan tuolista, maksamaan laskua ja häipymään – jo ajatus baarin ulkopuolisesta maailmasta ahdisti häntä enemmän kuin mikään muu.
Hän ei halunnut. Hän halusi vielä vähän aikaa, jotta jollain olisi edes vähän merkitystä.
Hän antoi silmiensä sulkeutua, ja unohti vähä vähältä ajantajun.
Pehmeä kosketus hänen toisella olkapäällään tönäisi hänet takaisin julmaan todellisuuteen. Hän ei halunnut avata silmiään, koskettaja oli varmasti joku typerä baarijuoppo ja –
– Tämä tuoksu. Tämä tuoksu. Missä hän oli…-?
Tietenkin. Nyt hän ei edes halunnut avata silmiään, mutta hymy kohosi hänen kasvoilleen ensimmäistä kertaa aikoihin. Hän tunsi, kuinka kaksi kättä kiertyi hänen niskansa ympärille, mutta sen sijaan että hän olisi pelännyt kuristusyritystä, hän nojautui taaksepäin, antaen itsensä syleiltäväksi.
”…Sinäkö…?” hän kysyi, typerästi. Yleensä hän oli terävämpi, mutta nyt hänen kaikki aistinsa tuntuivat kovin turrilta – oliko tämä edes totta, vai vain alkoholin luomaa harhaa? Niin tai näin, hän aikoisi nauttia tästä, vaikka hän heräisikin vain katuojasta.
Hänen odottamansa henkilö ei vastannut, mutta Marco saattoi – luoja! – tuntea tämän hymyn. Eikä hän sanoja tarvinnutkaan – kosketus, tuoksu, vaisto, ne riittivät kertomaan hänelle, kuka tämä henkilö oli. Hän tunsi lämpimän vartalon kumartuvan vielä vähän lähemmäs ja –
- se oli vain kosketus vasten hänen poskipäätään, huulten keveä sipaisu, mutta nyt se oli tarpeeksi. Vähäinen kosketus oli tarpeeksi
Sillä joskus, ihan vain joskus, vähän oli tarpeeksi.
Vasta valomerkki sai Marcon lähtemään baarista.
Hän lähti hyräillen.