Prologi

Vuosisatojen ajan olivat haltiat ja elementtien hallitsijat suojelleet toista ulottuvuutta ja sen eri maailmoja tuholta.
Eri elementit pitivät yllä tasapainoa ja rauhaa kansojen ja luonnon keskuudessa, muodostaan huolimatta. Tulimaa oli tunnetuin haltioiden suojelema maailma ja se on kuin pikkulapsen unelmasta.
Alkujaan tämä oli ollut vain pieni ja onneton kiekko kupolin alla. Se oli kuin tarjotin läpinäkyvän kuvun alla, minne oltiin rakennettu eri osista pieni maailma. Metsät ja pellot, vuoret ja linnat. Se oli ollut Jumalatar Odeinen luonnos, joka sitten vuosien kuluessa on kasvanut kasvamistaan ja saanut pallon muodon.
Koko maailman keskus on itse Tulimaa ja sen valtakunta, vaikka huvittavaahan se on, että koko planeettaa kutsuttiin Tulimaaksi, jos nyt ensinnäkään edes tiedettiin sen olevan planeetta.
Kansoja hallitsi aina kuningas ja/tai kuningatar, prinsessa tai prinssi, lukuun ottamatta erikseen kansojen johtajia sun muita, mutta pääosin he kaikki kyllä olivat Tulimaan alaisia.
Kapinallisia kansoja ja hallitsijoita kyllä löytyi aina ja siksipä suojelijat ovat tehtävänsä saaneet. Nyt kuitenkin oli lähestymässä uusi ja viimeinen sota, mihin tarvitaan kuusi taikojaa, tulta hallitsevaa...

1. Carlos, Jeremias ja Manuel

Suitsukkeen savu kiehkurat kohosivat kohti temppelin kattoa, saattueenaan hiljaista ja kaunista laulua.
Tulimaassa vietettiin jälleen kerran juhlia sen kunniaksi, että sen hetkiset haltiat olivat saaneet tehtävänsä päätökseen ja odotettaisiin seuraavia.
Beulah, Tulimaan kuningatar, katseli tarkkaan kansaansa ja hän hymyili pienesti. Hänen hopeanvalkoiset kiharat hohtivat kynttilöiden valossa ja hänen sinisistä silmistään näkyi huomattava riemu ja rauha. Hän nosti kätensä ja kansa vaikeni. "Rakas Jumalattaremme Odeine on antanut merkin valtakuntamme vanhimmalle. Merkin, että rakkaat suojelijamme ovat saaneet tehtävänsä täällä päätökseen ja seuraavat ovat syntymässä piakkoin toiseen maailmaan. Rauha on jälleen maassamme ja voimme elää taas turvallisin mielin.
Olkaa hyvä haltiat, astukaa alttarille.." Beulah puhui.
Kolme nuorta miestä astui valoon temppelin tukipilarien pimennosta ja jäivät seisomaan paikoilleen. Joukon johtaja, Ilmanhaltia, Jeremias Leonidas Diamondouros tunsi olonsa hermostuneeksi. Hänen tummista silmistä kuvastui levottomuus, jonka oranssihiuksinen ja hieman tuhdinpuoleinen Vedenhaltia Manuel Krefta huomasi. "Rauhallisest ny vaa pomo..." hän mutisi. "Mutta..." Jeremias aloitti, kunnes heidän vihreähiuksinen ja rennosti ottava Maanhaltia keskeytti hänet.
"Sinuna kyllä nyt rauhoittuisin..Tämä on pian ohi..." Carlos Warren naurahti, vaikka hän ei itsekään oikein ollut vakuuttunut. Yleensä nämä pippalot kestivät kauan. Nämä ei sitten olleetkaan mitkään kastejuhlat, jotka kestäisivät vain muutaman tunnin.
Beulah hymyili säteilevästi ja laski kätensä Ilmanhaltian olalle, helpottaakseen tämän oloa. Se oli jo melkein naurettavaa...

Seremonioiden jälkeen kaksi miehistä oli mennyt viettämään aikaansa Kristallikalajärvelle. Splat, splat, plat..plumps! Carlos heitteli kiviä. "Vitsit! En olisi ikinä uskonut selviäväni hengissä tästä.." hän päivitteli innoissaan ja nakkasi taas uuden kiven.
Jeremias ravisteli päätään ja siirsi muutaman mustan hiuskiehkuran pois kasvoiltaan. "No, sentään hengitetään vielä...." hän mutisi ja katseli taivaalle. Hän huokaisi ja siirsi katseensa sitten varpaisiinsa. "Kuule, mitä meinaat nyt tehdä?" Carlos kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Siellä meni uusi kivi.
"Äh, menen kait tästä pian maapallolle. Vaimoni on sairaalassa ja tänään pitäisi synnyttää...Entä itse?" Jeremias kysyi ja kohotti toista kulmaansa. Toki, Carlosin mielipide oli selvää, mutta aina sai yrittää. "Jään tänne, kaikesta huolimatta. ei minua maassa enää tarvitse kukaan." tämä kivien perään kyttäävä nuorukainen sanoi.
Tuuli puhalsi mukavasti ja viilensi oloa. Aurinko paistoi taivaalla ja linnut lauloivat puissa. Jeremias makasi ruohikossa ajatuksiinsa vaipuneena ja odotti kotiin pääsyä. Hän näytti puunvarjossa lähes huvittavalta. Hänen hiuksensa olivat musta, samaten se leukaparta ja hänen ihonsa oli tumma. Hän oli saanut pitää kykynsä, mutta ei hän viitsisi noin vain karata minnekään. Hän oli päättänyt jäädä kiltisti odottamaan lupaa saada poistua koko maailmasta. Aivan kuin hänen ajatuksensa olisi luettu, Manuel juoksi hengästyneenä paikalle. Mies oikoi silmälasejaan.
"Helevata kuule, määs Beulahi luo. Sillo asiaa sulle, kuule?" mustalaismies sai sanottua hengästyksestään huolimatta. Jeremias kohotti kulmiaan ja nousi takaisin jalkeille. Hän hymyili Carlosille.
"Tuota noin, no....Sinä nyt sitten jäät tänne. Toisaalta hyvä..On joku opettamassa pojalleni sitten miten täällä toimitaan.." hän nauroi ja taputti ystäväänsä olalle. Carlos hymyili, nyökkäsi ja välttämättä hän tahtoi halata Manuelia ja Jeremiasta.
"Menkää nyt vaan..Teillä on vielä tekemistä maassa.." Carlos vastasi.
Kun Manuel ja Jeremias katosivat mäen taakse, vierähti kyynel Maanhaltian poskelle, mutta hän hymyili ja kirkkaan vihreistä silmistä näkyi ilo.
Kyynel putosi veteen....

Tulimaan linnalle päästyään Manuel ja Jeremias saapuivat valtaistuinsaliin, missä koko hoviväki oli heitä siellä vastassa. Beulah kuitenkin onnistui hillitsemään heidät, että nämä kaksi sankaria pääsisivät hänen luokseen. Molemmat kumarsivat syvään.
"Voi sentään. Ei teidän enää tarvitse minulle kumarrella, vaikka toisaalta ei olisi koskaan tarvinnutkaan." Beulah naurahti heleästi ja hän nousi seisomaan, katse täynnä rakkautta, hän halasi haltioita ja lausui heille ylistetyt kiitokset.
"No neh, jokos myö päästääs kottii..?" Manuel kysäisi ja tunsi kipeästi kyljessään, kun Jeremias pukkasi häntä kyynärpäällä. Beulah vain nauroi. "Ei sinun olisi tuota tarvinnut tehdä Jeremias. Siksihän minä teidät tänne pyysinkin. Te voitte lähteä kotiin koska vain tahdotte...Ja Jeremias.." hän aloitti. "Lapsesi syntyy pian, sinuna kiirehtisin jo.."
Jeremiasin silmät laajenivat hitusen yllätyksestä. "Tuota, aivan..joo..menen tästä sitten heti.....Em..Näkemiin kaikille!" hän huudahti ja juoksi pois salista, kohti käytävällä olevaa aika porttia....Sinne se katosikin.
Manuel katsoi ystävänsä perään ja hätkähti tuntiessaan Beulahin käden olallaan. Hän käänsi katseensa kuningattareen ja hänet valtasi hämmennys.
"Tehä itkettä?" hän sai kysyttyä.
"Niin..Itken Jeremiasin puolesta..Hän ei tiedäkään, mikä taakka häntä odottaa..." nainen vastasi.
Joku aatelisperheen tytär oli kiivennyt ikkunalaudalle ja tuijotti nyt suurilla silmillään ulos. Hän osoitteli taivaalle. "Katsokaa katsokaa! Taivaalla on kaksi kuuta! Ne ovat punaisia!"

Punaisia kuin veri.

2. Kaksoset

Maapallolla sentään elettiin normaalia elämää. Tai no, mikä määritellään normaaliksi elämäksi, kun verrataan itsemurhaiskuihin sun muihin vastaaviin ihmiskunnan älyttömyyksiin?
Aurinko oli laskemassa vuorien taakse ja noidit olivat kaikki menossa yöpuulle.
Sairaalassa oli kovakin hässäkkä menossa, kun uusia lapsia syntyi lähes joka toinen tunti ja monet syntyneistä itkivät nälkäänsä.
Huoneessa 128 vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Lukuun ottamatta lehden sivujen kahinaa ja pikkuisen poikavauvan tuhinaa. Jody luki lehtä kaikessa rauhassa ja välillä hänen katseensa siirtyi pieneen vaaleahiuksiseen vauvaan.
Hän sitoi mustat pitkät kiharansa pompulalle ja jatkoi lehtensä lukemista, kuunnellen samalla vauvan hengitystä. Poika äännähti levottomasti ja pian se varmaan itkisi. Jody huokaisi ja laski lehden pöydälle. Hän veti vauvan sänkyä hieman lähemmäs ja otti pojan syliin. Silloin se aloitti huutonsa..
"Noh noh..Mikä äidin pikkuisella nyt on hätänä?" nainen kysyi lempeästi ja yritti saada itkun loppumaan tuudittamisella. Pian poika hiljeni ja tuijotti itkuisesti isoilla silmillään äitiään....Se hikotteli. "Poikasi on vallan äänekäs...Kuolleetkin varmaan heräsivät." kuului tuttu ääni oven suunnasta. Jody käänsi päänsä ja näki sisarensa.
"Ellie? Melkein säikähdin..Onko tuo..?"
"Kyllä. Minun poikani." nainen vastasi ja piti huomattavasti pienempää lasta sylissään. Ellie käveli lähemmäs Jodya ja istui vuoteen laidalle, katsellen hieman äreänä sisartaan ja tämän poikaa.
"Piru sinut periköön..Onnennoita.." Ellie mutisi lopulta ja painoi oman pienen poikansa rintaansa vasten. Lapsi oli hereillä ja katseli uteliaana ympärilleen. Silläkin oli vaaleat hiukset ja se oli hiljainen...
"Tuota...Mikä sinun on?" Jody uskaltatui kysymään. Hän katseli tarkoin Ellietä. Hänestä huomasi, että kaikki ei ollut kohdallaan. Ellie nakkeli niskojaan ja heilautti sitten vaaleat hiuksensa niskan taakse. Tämä tuijotti Jodyä lähes murhan himoisesti.
"Virkavalta vie minulta poikani. HAH! Et varmaan tiennyt sitä vai? Älä edes viitsi sanoa ottavasi osaa..Et tiedä mitä se on.....Itse elät rikkaan miehesi kanssa leveästi ja et joudu puolustamaan itseäsi kaduilla selvitäksesi hengissä...Vaikka toki..Et varmaan tiennyt, että MINUN poikani isä on sama kuin SINUN pojallasi. HAHAA! Revipä siitä siskokulta..."
Jody räpytteli silmiään ja oli ällikällä lyöty. Siis mitä? Oliko hänen aviomiehensä ollut hänen sisrensa kanssa? Hän olikin jo ehtinyt miettimään, missä se mies yleensä luuhasi. Jodyllä ei ollut mitään hajua Jeremiasin toisesta elämästä, joten.....
"S-siis...poikamme ovat...osaksi veljiä toisilleen..?" Jody sai lopulta kysyttyä jotain. Hän ei tahtoisi tietää, koska se ryönä oli ollut Ellien kanssa, missä ja milloin? Tästä vielä puhuttaisiin, piru vie!
Ellie nousi seisomaan ja käveli sen verran lähemmäs Jodyä, että sai laskettua oman poikansa sisarensa pojan viereen.
"Katso nyt, heillä on paljonkin samaa näköä. toki, Marco on pienempi ja hiljaisempi...." Ellie naurahti ja istui takaisin sängyn reunalle. Hän katseli Marcoa, tämä tuijotti takaisin, hiljaisena ja vakavana. Jody katseli heitä. Ellie parka, hän ajatteli. Kaikista maailman naisista juuri hänen sisarensa piti kestää kaikki tuo....Mutta...
"Marco?" hän kysyi lopulta.
"Kyllä. Se on pojan nimi...Mistä mieleen..Voisitteko te ottaa hänet huostaan? Kasvattaa poika kuin omana ja jättää kertomatta totuutta? Olisi vain parempi..Ei joutuisi elää kaduilla ja kuolla nälkään...Mutta tärkeintä on totuuden pimittäminen..." Ellie puhui ja nyt hänen äänensä värisi. Ellie oli kovaluontoinen nainen. Hän on monia vuosia taistellut elämästään ja vapaudestaan. Jody ei ollut koskaan pahemmin suostunut auttamaan häntä. He olivat liian ylpeitä auttaakseen, tai pyytääkseen apua toisiltaan. He olivat jo lapsina kovasti tapelleet. Eivät olleet lainanneet toisilleen yhtikäs mitään ja jos toisen tavara löytyi toisesta huoneesta...voi äiti.....
"Mitä? Meinaat siis antaa po..Marcon minulle? Ei va.."
"Kyllä se sopii.." kuului vastaus ovelta. Naiset käänsivät katseensa ovelle ja huomasivat pitkän tumman hahmon seisovan oven pielessä. Jeremias oli vakava ja tuijotti takaisin.
Jody tuhahti ja kiinnitti koko huomionsa omaan poikaansa. Hän ei alkaisi muiden muksuja hoitamaan, ei vaikka olisi hänen siskonsa kakara. Pitäkööt huoli omastaan. Jos Jodyltä olisi kysytty, poika olisi ollut parasta viedä samantien orpokotiin. Aivan kuin hänen oma lapsensa olisi aavistanut Jodyn ajatukset...Se alkoi itkemään.
Ellie katsoi Jeremiasta kiitollisena. Joku sentään ymmärsi häntä. Edes joku! Luojan kiitos...
"Hienoa..tai siis kiitos..Tulen toki silloin tällöin katsomaan häntä, mutta Marco saa pitää minua sitten tätinä..ja syntymäaika on 24.3 kello 18.00" Ellie sanoi ja nosti sitten pojan kasvojensa tasolle. "Kasva sinä vahvaksi mieheksi, oma pikku Soturini.."
Sen sanottuaan hän halasi vielä lastaan, suikkasi suukon tämän otsalle ja ojensi tämän isälle kyynelten noruessa pitkin hänen kovia kokeneita kasvojaan. Hän käänsi katseensa sisareensa ja sanoi: "Pojan nimeä ei vaihdeta..." sen jälkeen hän olikin jo lähtenyt.
Jeremias käveli vaimonsa luo ja istui sängyn laidalle. Jody nojasi otsaansa tämän olkapäähän ja hänen olkapäänsä hytkyivät.
"Olisihan se pitänyt arvata että olit vielä siskoni kanssa samana iltana.." hän mutisi kiukkuisesti. "No sori nyt vaan..ja mistä päättelet että samana iltana?" Jeremias tiuskaisi ja otti toistaiseksi nimettömän lapsensa toiselle käsivarrelle. Marco oli jo nukahtanut, kun taas tämä toinen katseli ympärilleen ,kuin etsien seuraavaa parkumisen aihetta.
Jody kohotti itkuiset kasvonsa ja tuijotti Jeremiasta kulmien alta.
"Heillä on sama syntymäpäivä ja sama kellonaika minuutilleen!" Hän kivahti. Hänen suureksi pettymyksekseen, ja kiukukseen, Jeremias vain alkoi hymyillä leveästi ja ivallisesti.
"Aivan kuin itse olisit mikään parhaiden vaimojen aatelia.." hän naurahti huvittuneena. "Kuule, mitä jos tämän meidän poika olisi Terenja?"

***

Samaan aikaan toisella puolella sairaalaa oli menossa kova hässäkkä. Hoitajat sinkoilivat paikasta toiseen ja puhelimet olivat kaikki varattuja. Ellie juoksi käytävillä leikkausveitsi kädessään, hurjistuneena kuin nälkiintynyt susi, joka oli nähny elämänsä isoimman ja mehevimmän saaliin. Hänen suklaanruskeista silmistään näki sen hurjan luonteen. Ne suorastaan paloivat sen vihan voimasta, mikä oli hänet sillä hetkellä vallannut tunnetila. Hän tuuppasi tielleen osuneen hoitajan lääkekärryyn ja jatkoi matkaansa yhtä tuhoisasti. Päästyään sairaalan ovelle hän kääntyi vielä.
"Vielä joskus, vielä te kaikki kuolette! Vielä te saatte kärsiä! Niin perkeleesti kuulkaa! Se on sitten lapsensa menettäneen äidin kosto, jonka poika tekee sen! Kaikki jotka yrittää vastustaa minua vielä kerran, pääsee hengestään!" Ellie huusi niin lujaa kuin pystyi ja juoksi lasiovien läpi. Sairaala oli hiljentynyt.
Ellie juoksi aution pihan poikki ja suunnisti kohti pohjoista. Ukkonen jyrähteli kauempana, mutta nainen ei siitä jaksanut enää välittää. Kylkiin sattui ja hän oli hengästynyt...Hän varmaan tukehtuisi kohta.
Silti hän ei luovuttanut, vaan jatkoi edelleen juoksuaan. Kyyneleet sumensivat hänen näköään, mutta siltikään hän ei pysähtynyt. Hän näki pian edessään pohjoisen rajan. Rajan mikä erotti pimeyden ja valon. Hän hyppäsi erottavan rotkon yli toiselle puolelle..ja pysähtyi.
Pohjoinen..miten pelottavaa seutua se olikaan. Metsä siellä näytti tappavalta jo kaukaa. Se oli niin tiheä, että ei edes kissa olisi sieltä selvinnyt hengissä asti. Tai no saattoipa selvitä, mutta toden näköisesti aika heikossa kunnossa. Salama välähti jossakin ja sen valossa nainen huomasi kalliot.
Siellä oli luola. Ellie suunnisti matkansa luolalle ja yllätyksekseen hän sai huomata siellä palavan nuotion. Nuotion heikossa valossa hän huomasi jonkun istuvan lämmittelemässä, kaavun huppu kasvojen peittona.
"Tule vain. Kyllä tästä valoa ja lämpöä sinullekin riittää.." hahmo sanoi. Hän kuulosti mieheltä. HYVIN nuorelta mieheltä.
"Mutta jos teetkin minulle jotain, kaivan silmäsi ulos.." Ellie mutisi ja astui luolan suojaan. Hän katseli luolaa nyt tarkemmin ja huomasi sen katon ja seinien olevan täynnä outoja riimuja ja kirjoituksia.
"Ne ovat portin avain..." hahmo vastasi, kuin olisi jo aavistanut Ellien kysymykset. Hahmo laski huppunsa ja sen alta paljastui tulenpunaiset hiukset. Ellie mietti hetken, menisikö hän vai ei? Hänen uteliaisuutensa kuitenkin heräsi ja hän käveli lähemmäs hahmoa.
Poika oli todella nuori, leiskuvan punaiset paksut hiukset ja harmaat silmät. Hänellä oli kasvoissa samankaltaisia riimukiekuroita, kuin seinilläkin.
"Mitä ne ovat?" Ellie kysyi ja istuutui nyt hahmoa vastapäätä. "Entä, kuka sinä olet?"
"Ah, nimeni on Hiro. Minulla ei ole niinkään väliä, mutta nuo riimut ovat portin avain. Portin, joka vie toiseen ulottuvuuteen." Hiro vastasi ja kohenteli tulta sauvallaan. Sauva? Nyt Ellie sen vasta huomasi.
Puinen keppi, johon oli kaiverrettu erilaisia kuvioita ja kiinnitetty nauhoilla erilaisia kivi- ja helmirihmoja koristamaan sitä. Sen päässä oli myös vihreä kivi. Se muistutti velhon sauvaa, jos tarkemmin sanotaan, mutta Hiro ei muistuttanut näitä parrakkaiksi kuvattuja velhoja yhtään.
"Mitä oikein höpiset muukalainen? Mikä toinen ulottuvuus?" Ellie kysyi. Hänen päässään oli miljoonia kysymyksiä, vailla vastauksia. Hän ei edes tiennyt osaa niistä kysymyksistä, saati tiennyt mikä kysymys seuraavaksi tulisi ilmoille.
"Paikka josta olen kotoisin. Paikka jonne sinun olisi hyvä tulla....Sinun tulevaisuutesi on siellä..." Hiro vastasi yhtä salamyhkäisesti kuin ennenkin. Ellie naurahti.
"Vai että tulevaisuuten? Jonkun älyttömän kuolaavan typerän kuninkaan palvelijattarena vai?" hän ärähti. Se nyt tosiaan tästä vielä puuttuisikin. Ellie saikin jo mahtipontisen mielikuvan siitä, miten hän vähissä vaatteissa koikkelehtisi tarjottimen kanssa pitkin linnan käytäviä ja hokisi ainoastaan "Kyllä herra" lausetta.
Hiro naurahti kolkosti ja kaivoi vyötäisillään olevasta pussista pienen nahkapussin. Ellie katseli sitä hetken, toinen kulma koholla. Montakohan muuta nyyttiä siellä vielä oli?
"Nämä ovat sinulle kuuluvia. Älä kysele..Ymmärrät ajan myötä." Hiro vastasi ja laski pussin naisen kädelle.
Pussi oli aika pieni ja kevyt. Ehkä siellä on joku hemmetin puunlehti, jonka pitäisi tuottaa onnea? Ellie ajatteli nyrpeänä, mutta nyökkäsi kiitokseksi ja laittoi sen sairaalasta ryövätyn takkinsa taskuun. Hiljaisuus laskeutui luolaan. Ukkonen jyrisi taivaalla ja vettä satoi kaatamalla. Aivan kuin se olisi halunnut itkeä Ellien puolesta ja niin se taisi tehdäkin.

3. Vierailu

Oli kulunut 6 - vuotta edellisistä tapahtumista. Pojat olivat kasvaneet yhdessä lähes syntymästään lähtien, mutta heissä oli selvä ero.
Terenja oli aika kovaääninen poika ja villikin vielä. Hänen peräänsä sai aina olla katsomassa. Oli hänellä kyllä ne lapselle kuuluvat tunteet ja eräänlainen pieni pakkomielle auttaa äitiä jos vain huomasikin tämän tekevän jotain.
Marco sen sijaan oli hiljainen, vakava ja syrjään vetäytynyt. Kyllähän poika nauroikin ja hymyili, mutta sitä ei kovin moni päässyt näkemään. Hän oli enemmänkin isänsä suojissa ja puhui tälle. Toisaalta hän oli agressiivinenkin, mikä kuului oinas merkkisen lapsen perusluontoon. Herkkä puoli oli hyvin piilossa.
Jody ei ollut vieläkään tottunut ajatukseen, että hänen täytyisi kasvattaa tuo pieni kiusankappale omana poikanaan. Siitä ei tulisi mitään, eikä ollut oikeastaan tullutkaan. Hän syrji poikaa, eikä päästänyt kovin usein lähelleen. Hän syytti Marcoa lähes kaikesta. Vaaleahiuksinen pikkuinen ei tahtonut ymmärtää äitinsä käytöstä. Mikä sai äidin käyttäytymään niin, kuin hän olisi vieras ja paha? Välillä Marcosta tuntui siltä, kuin hän ei kuuluisi perheeseen ollenkaan, eikä asiaa edes auttanut sekään, että pojat olivat saaneet pikkusiskonkin. Hänen nimensä oli Henrica ja ikää pikkutytöllä oli jo peräti 1 - vuoden. Hurraa.
Terenja kasasi Henrican kanssa legoista tornia, kun taas Marco kyhjötti sohvalla ja nojasi leukaansa polviin, mietteliäs ilme kasvoillaan. Lego torni rämähti.
" Voiii! HITTO! ÄITI! Henrica rikkoi sen taas!" Terenja ärähti kädet puuskassa ja mulkoili kiukkuisena ruskeatukkaista siskoaan. Henricalle riemua riitti. Pikkutyttö kikatti vauvanauruaan ja hakkasi yhtä legoa lattiaan, viskaten sen lopuksi olkansa yli teille tietämättömille.
Jody asteli keittiöstä olohuoneeseen ja kuivasi samalla salaatti kulhoa. Hän huokaisi ja käänsi syyttävän katseensa nukkuvaan Jeremiasiin. Nainen huitaisi häntä kasvoihin pyyhkeellä.
"Saisit vähän enemmän katsella noiden termiittien perään..." Nainen kivahti ja osoitti lapsia, toinen käsi sievästi asennettuna lanteille.
Jeremias kohotti toista kulmaansa syyttävästi ja tuhahti. "Lopeta sä se pyyhkeellä huiteleminen...perkele..."
"Hahaa! Iskä otti turpiinsa!" Terenja huudahti ja nauroi. Henrica kikatti muuten vain. Eihän se nyt vielä pahemmin ymmärtänyt mikä niin hauskaa oli. Marco taas ei noteerannut mitenkään ympäristöönsä. Hänelle oli saman tekevää mitä ympäristössä tapahtui. Voisiko sanoa, että tavallaan hän oli vaipunut täysin omaan maailmaansa. Se olikin omaperäinen maailma.
Marcon maailma oli pääasiassa aika pimeähkö. Siellä oli aina aurinko juuri laskenut ja hämärää oli kaikkialla. Siellä tuuli aina ja tulikärpäset tanssahtelivat niityllä huojuvien heinien kanssa. Tähtiä oli taivaalla eikä pilviä ollenkaan. Kuitenkin kaikki oli kuollutta. Uskokaa pois, niin se vain oli.
Jodyn ääni sai hänet palaamaan tähän maailmaan.
"Tekisit sinäkin jotain hyödyllistä, etkä vain istu siinä..." Nainen mutisi toruvasti ja tuijotti poikaa, lähes raivoissaan. Terenja oli lopettanut touhunsa ja seurasi tilannetta ihmeissään. Lapsen mieli ei kykene ymmärtämään, miksi vanhemmat olivat sellaisia, kuin olivat? Mikseivät he olleet esimerkiksi kuten piirretyissä; kilttejä, mukavia ja rakastavia?
Marco ei kohottanut katsettaan, hän nojasi leukaansa yhä polviinsa ja kohautti sitten olkiaan, mitään sanomatta. Jody mulkoili siinä vielä jonkin aikaa tätä, mutta tuhahti lopulta ja marssi keittiiöön ovia paiskoen. Jeremias sen sijaan oli kävellyt Marcon eteen ja istui nyt lattialle. Hän laittoi etusormensa pojan leuan alle ja kohotti hieman kasvoja, että näkisi hänen silmänsä. Niissä ei ollut mitään...Suoraan sanottuna.
"Kuulehan, äitisi ei oikein tykkää tuosta sinun tavastasi murjottaa jatkuvasti.." Mies sanoi äänessään lievä huoli. Terenja tuhahti hänen takanaan ja jatkoi sitten armotonta tahtojen taistelua siskonsa ja legopalikkojen kanssa.
"En minäkään tykkää siitä, että äiti ei huomaa ollenkaan edes olemassa oloani. silloin vain kun se valittaa ja syyttää.." Marco vastasi lopulta ja heilautti päätään sen verran sivulle, että isän käsi ei enää ollut pitämästä leuasta kiinni. Hän kurtisti kulmiaan ja vilkaisi sitten Jeremiasta. Tämä ravisteli päätään.
"Voi kuule, Marco. Äidillä on vähän rankkaa. Sen sisko, teidän täti, on tulossa kylään No..tiedäthän...Täti on ollut vähän paha ja..No et sinä sitä ymmärrä.." Jeremias yritti selittää. Hän tarkkaili pojan ilmeitä, mutta ne eivät värähtäneetkään. Jotenkin hänestä tuntui, että tämä tiesi paljonkin asioita..Ehkä enemmän kuin hän osasi edes ymmärtää. Sama päti Terenjaan. Pojat olivat aika tietoisia tekemisistään, seurauksista ja ymmärsivät paljonkin mitä pahuus oli? He osasivat tulkita toisten äänen sävyä ja ilmeitä, he määrittelivät paljon jo pelkästään silmiin katsomalla. Enemmän Terenja kiinnitti huomionsa muiden silmiin..
"Niin, täti on tappanut joitain miehiä ja nyt se on ollu vankilassa sen takia...Aijai.." Terenja mutisi ja jatkoi rakentamistaan keskittyneesti. Pian hänen oma linnansa olisi valmis. Kuin amattilais arkkitehdillä, hän asetteli legoja toisensa jälkeen määrätietoinen ja keskittynyt ilme kasvoillaan. Pala palalta se kasvoi kasvamistaan ja yhtäkkiä Jeremias olisi voinut vaikka vannoa, että se oli Tulimaan linna. Poika naurahti. "Katso! Se on valmis! Linna minun unestani!"
Se tosiaan ON Tulimaan linna, Jeremias ajatteli. Tuossa oli ihan selvästi lohikäärmetorni, tuolla itätorni, tuolla pohjoistorni...Tuolla oli pääparveke ja lohikäärmetallit. Tuolla oli myös kaiki pienet sivurakennukset.
"Se on hieno linna." Jeremias sai sanottua hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Terenja hymyili ja tämä suorastaan huokui tyytyväisyyttä. Hän oli tehnyt jotain todella hienoa ja mahtavaa. Iskäkin oli ollut hetken hiljaa. Ovikello soi.
Jody asteli keittiöstä olohuoneen läpi kohti eteistä. Pian kuului lukonkalahdus ja kuin se olisi ollut äänimerkki, Terenja oli jo juossut eteiseen naureskellen pikkuinen Henrica perässään kontaten. Puhetta kuului, mutta sanoista ei saanut selvää. Kohtapuoliin naiset astelivat olohuoneen puolelle ja Jeremias nousi lattialta takaisin seisaalleen. Terenja oli vaatinut päästä äidin syliin ja sieltä se nyt näytti Marcolle omahyväisenä kieltä. Marco virnisti veljelleen ja tämä lopetti heti.
Ellie suikkasi silkalla kiusallaa suukon Jeremiaksen poskelle ja vilkaisi sitten vinosti hymyillen siskoaan. "Kunhan vain kiusasin teitä.." nainen vastasi naurahtaen ja asteli sitten sohvan luo. Hän istui Marcon viereen ja katseli tätä hymyillen. Marco oli kääntänyt katseensa pois naisesta. Tuossa oli jotain outoa, mikä sai Marcon tuntemaan itsensä kovinkin ahdistetuksi ja vaivaantuneeksi.
"Tuota, minä ja Jeremias menemme laittamaan kahvipöytää.." Jody sanoi äkisti, tarrasi miestään ranteesta ja kiskoi tämän keittiöön manaten samalla:" Olisit nyt voinut edes estää sen idiootti.."
Pian nämäkin äänet olivat kadonneet ja nyt vasta Marco tunsikin itsensä kauhun lamaannuttamaksi. Ellie käänsi väkisinkin pojan kasvot itseensä päin, tarraten tätä poskista. Nainen hymyili pienesti.
"Miksi et sano minulle mitään poikaseni?" hän kysyi lopulta ja päästi irti. Marco käänsi heti päänsä ja tuijotti takkaa, missä tuli roihusi. "Miksi minun pitäisi?" poika kysyi lopulta ja hypähti pois sohvalta. Hän asteli takan eteen ja istuutui lattialle, jalat ristissä, tulta tuijottaen.
Ellie ravisteli päätään ja naurahti sitten. "Mehän olemme sukua toisillemme, vai mitä? Eikö yleensä tervehditä?"
"Se riippuu henkilöstä. En tervehdi ketä tahansa...."
"Noh noh, oletpa epäkohtelias lapsi..."
"Sukuvika.."
Siihen päättyi heidän keskustelunsa. Hiljaisuus laskeutui olohuoneeseen..No melkein hiljaisuus. Ainoat äänet lähtivät kellosta, jonka tikitys kuulosti kumisevalta. Ihan kuin he olisivat olleet jossakin autiossa ja olemattomassa vääristymässä. Takkatulen rätinä sentään kuulosti normaalilta..kai?
Itseasiassa pelkästään takkatulen rätinä kuulosti oudon kaikuvalta, ehkä jopa ontolta. Oikeastaan siltä, kuin se olisi kuulunut jostaki syvältä luolan syövereistä.